• ympäristötaiteen historiaa • sanastoa	YMPÄRISTÖTAITEEN HISTORIAA 1960-luku: 1960-luvulla länsimaisen kuvataiteen läpi huuhtoutui lukuisia erilaisia virtauksia, jotka haastoivat taiteen perinteiset ilmaisu- ja esitystavat. Mm. pop-taide, happeningt, minimalismi ja käsitetaide kyseenalaistivat taiteen konventionaaliset arvot kuten esteettisyyden, teosten pysyvyyden ja kaupallisen vaihtoarvon. Teosten sisällölliset ominaisuudet nousivat formaalisia ominaisuuksia tärkeämmiksi. Taiteilijat alkoivat etsiytyä myös pois perinteisistä näyttelytiloista: 1960-luvun loppupuolella syntynyt maataide siirsi teokset ulos luontoon, jossa teokset syntyivät ympäristön elementeistä, maasta, vedestä, kivistä, lumesta, kasveista jne Vuonna 1965 Alan Sonfist rajasi aidalla 14 x 61 metrisen rakentamattoman alueen New Yorkin Manhattanilla. Time Landscape -alueelle istutettiin alueen alkuperäisiä puita ja pensaita ja sinne muodostui oma ekologinen yhteisönsä. Michael Heizerin Double Negative -teos (1969-1970) syntyi Nevadan autiomaahan. Mormon Mesan rotkon törmän murtuman reunoihin kaivettiin kaksi 15 metriä syvää suorakulmaista kaivantoa, ja niiden eteen muovattiin kaivetusta maasta rampit. Lähes puoli kilometriä pitkän kaivannon lopullista muotoa määräsivät yhtä paljon maaperän luonne kuin taiteilijan ajatus. Robert Smithsonin Spiral Jetty -teos vuonna 1970 puolestaan rakennettiin keinotekoisesta, spiraalille kiertyvästä, lähes 500 metriä pitkästä kapeasta maavallista syrjään Utahin Isoon Suolajärven rantaveteen. Näitä teoksia yhdisti paitsi suunnaton koko myös niiden sijainti kaukana asutuksesta. 1970-luku: Moniin maataideteoksiin sisältyi viittauksia luonnonkiertoon tai niiden elementteinä olivat luonnonilmiöt. Robert Morrisin Alankomaihin 1971 rakentaman kahdesta sisäkkäisestä ympyrästä muodostuvan Observatorion maavalleissa on v-muotoiset aukot merkitsemässä auringon kiertoradan kohtaa kevät- ja syyspäivän tasauksen kohdalla, samoin keskikesän ja talven. Samat auringon tasauskohdat määräävät myös Nancy Holtin Sun Tunnels -teoksen betonilieriöiden asettelua ympyrän kehälle suuaukot kohti aurinkoa Utahin autiomaassa 1973-1976. Alkuperältään bulgarialainen Christo erikoistui kooltaan - ja järjestelyiltään - massiivisiin ja teatraalisiin mutta luonteeltaan tilapäisiin teoksiin. Erilaisista "paketoinneista" tuli hänen tunnetuin tapansa työskennellä: Australian Little Bayssa vuonna 1969 paketoitiin 100 neliötä rantakalliota, Pariisin Pont Neuf -silta vuonna 1985 ja Berliinin Valtiopäivätalo 1995. Suurikokoisten teosten rinnalla maataide sai myös muotoja, joissa paikan merkitsemiseksi - taideteoksen syntymiseksi - tarvitaan ensisijaisesti vain tekijänsä henkilökohtainen kokemus. 1970-luvun alusta alkaen englantilainen Richard Long on määritellyt etukäteen kartalta reitin - Himalajan vuoristossa, Skotlannin nummilla, Anatolian ylängöllä, Saharan autiomaassa - jonka jälkeen hän on kävellyt sen. Joskus hän on tehnyt sopivaan paikkaan maisemassa esim. ympyrän paikalta löytämistään aineksista, kuten kivistä tai puunkappaleista. Kävelyn jäljet ja ympyrät hän valokuvaa - nämä dokumentaatiot ovat yleisön nähtävissä, varsinainen taiteellinen teko ei. 1980-luku: 1980-luvulla teokset tehtiin yhä useammin rakennettuun ympäristöön, rakentamista odottaville tai vahingossa tyhjiksi jääneille alueille, mutta myös keskelle vilkkainta liikennettä. Agnes Denes istutti puolitoistahehtaarisen vehnäpellon Manhattanille vuonna 1982. Richard Serran teos Tilted Arc (1981-1989) nosti esiin sisällöllisten kysymysten lisäksi myös muita kysymyksiä. Keskelle aukiota pystytetty, kyljellään makaava kaareva teräskaari (korkeus 3,7 m, pituus 36,6 m) ei koskaan saanut aukion käyttäjien tai lähiympäristön asukkaiden varauksetonta hyväksyntää, joten teos lopulta poistettiin. Suomi 1960- ja 1970 luvuilla: 1960-luvun alusta alkaen kotimainen julkinen kuvanveisto siirtyi vauhdikkaasti klassisista muistomerkki- ja monumenttiaiheista ja -muodoista abstraktimpaan ja modernistisempaan suuntaan. Moderni muotokieli ja ennen kaikkea tilallisuus alkoivat näkyä; Eila Hiltusen Sibelius-monumentin ennennäkemätön muotokieli ja paikan merkintä puhuttivat yleisöä myrskyksi saakka, teos paljastettiin vuonna 1967. Teollisuuslaitokset teettivät julkisia veistoksia ilmaisemaan ensisijassa tilaajiensa kulttuurista ja taloudellista vireyttä, suihkulähteitä ja veistoksia ilmestyi ostoskeskusten ja hotellien etupihoille. 1960-luvulla suomalainen nykytaiteen kenttä ajantasaistui muutoinkin muun maailman taidemaailman kanssa: kotimaiselle taidekentälle uusimmat virtaukset saapuivat tuoreeltaan. Performanssi, käsite- ja maataide rantautuivat Suomeen 1970-luvun alussa. Suomalaisen metsän taidetilaksi valtasikin ensimmäisenä performanssitaide Erkki Pirtolan, Papu Pirtolan ja Ilkka-Juhani Takalo-Eskolan performatiivisen Metsäteatterin toimesta. Käsitetaiteen pioneereista Lauri Anttila puolestaan havainnoi, dokumentoi ja analysoi tiedemiehen täsmällisyydellä luontoa ja muuta ympäristöään ja niihin tekemiensä vaellusretkien paikkoja mm. valokuviin. 1980-luku: 1982 Lehtimäellä järjestetty pohjoismainen kuvanveistosymposium Kokeellinen ympäristö III oli ensimmäinen järjestelmällinen osoitus siitä, mitä taiteilijat tarkoittivat ympäristötaiteella. 26 pohjoismaalaista taiteilijaa teki tilapäisteoksia hiekkakuoppaan, suolammelle ja metsään, pääosin paikalta löytyneistä materiaaleista. Seuraavana vuonna 1983 Helsingin kaupungin taidemuseon puistoon Meilahteen nousi Siirrettävä Tuonela -näyttely, jossa kertova happening yhdistyi maastoon tehtyihin tilapäisiin teoksiin. Kimmo Kaivanto teki kaksi teosta (Hopeiset sillat ja Nereidi) Helsingin Forumin -kauppa-keskukseen tilaustyönä vuonna 1985 - teosten sijoittuminen läpikaupalliseen kulutusympäristöön, jolla ei ole mitään tekemistä taiteen perinteisen esittämisympäristön kanssa, puhutti yleisöä ja kriitikoita. Seuraavana vuonna Concrete -betoniveistostapahtuma Helsingissä sijoitti veistokset julkiseen kaupunkitilaan, kaduille ja aukioille. Hämmennystä herätti se, että veistokset tunkeutuivat arkkitehtoniseen tilaan, mutta eivät perinteisinä monumentteina vaan tilapäisinä projekteina, yhtenä tapana merkitä paikkaa. Kulttuurin demokratisointi julkisen kulttuuri ja taidepolitiikan ominaisuudessa näkyi 1980-luvulla muutoinkin tavoitteena tuottaa teoksia osaksi ihmisten arkiympäristöä. Teoksia haluttiin sinne missä ihmisetkin ovat, yhteiseen julkiseen tilaan. Myös yritysten kiinnostus sisä- ja ulkotilojensa taiteelliseen varustamiseen lisääntyi varsinkin vuosikymmenen lopulla. 1990- ja 2000-luvut: 1990-luku ja 2000 -luvun alku muuttivat julkisen tilan lopullisesti taiteen tilaksi. Uudet muodolliset ratkaisut, aiheet ja sisällölliset painotukset ovat muokanneet ja laajentaneet ympäristötaiteen ilmenemismuotoja, sisältöä ja käsitettä - vuoden 1995 ARS -näyttely toimi eräänlaisena käännepisteenä. Taide hakeutui kaupungin jättömaille ja rakenteisiin: muuntajan seinästä voi lukea runoja ja viemärinkansista viestejä, puistoista löytyi kivisiä aurinkokelloja, aukioilta pronssiin valettuja eläinten jälkiä, porraskaiteilta kirjoja lukevia hiiriä tai kirkon rappusilta massoittain pikkutakkeja. Tilapäisesti muihin visuaalisiin viesteihin sekoittuvat esitykset mainostiloissa, rakennusaidoissa, liiketiloissa, valaistuksina, ääninä, liikkuvina kuvina. Lumi ja jää on "löydetty" teosten materiaaliksi, kaupungin sydämessä on lämmennyt kesän ajan turvesauna. Pelloilla roihuaa pylväille nousseita latoja ja marssii olkinen linnunpelätinten armeija. Maanteiden reunamille, kallioleikkauksiin, teiden liittymäkohtiin ja liikenneympyröihin ilmestyi kultaisia peuroja, huojuvia pylväitä ja valaistuja metallilieriöitä, köysistä ja turvavöistä tehtyjä hämähäkinverkkoja, valistuja siltoja ja puita. Runoilija lukee oodeja maisemalle moottoritien levähdyspaikalla. Yhteisötaide nostaa esiin ihmiset ja vuorovaikutussuhteet; toiminnan tiivistyminen fyysiseksi taideteokseksi ei ole enää itsestään selvä taiteen tavoite. Nykypäivän Suomessa ympäristötaidetta Suomessa toteuttavat ja tuottavat taiteilijat ja erilaiset yhteisöt ja instituutiot, yhdessä ja erikseen. Taiteilijalähtöiset hankkeet ovat usein tilapäisiä ja lyhytkestoisia - useimmiten kesäisiä - tapahtumia ja prosesseja Museoiden ja kuntien kulttuuri- ja taidetoimien toimialaan ympäristötaideteokset kuuluvat yhä useammin, ne toteutuvat sekä näyttelyinä ja tapahtumina että pysyvinä teoksina. Pysyviä teoksia syntyy erityisesti noudatettaessa prosenttiperiaatetta: rakennusbudjetista vähintään 1% varataan taiteelle, joka suunnitellaan tiettyyn kohteeseen.